Pääpäivä

eli hääpäivä Pariisissa, rakkauden kaupungissa, sen he kyllä osaavat. Tiistai ja matkapäivä 2.

Istumme aamupalalla berliiniläispariskunnan kanssa ja naureskelemme sille, että ihastelemme niin kovin yhteen ääneen hotellimme kulmia, koska siellä ei ole turisteja. Muita kuin me, siis. Mikä siinä onkin, että itsensä mieltää joksikin muuksi. Sanotaan nyt vaikka antropologiksi. Vielä mieluummin kulttuuriantropologiksi. Missään nimessä ei turistiksi.

Saamme runnottua kapseleita nielevän kahvikoneen juntturaan, mutta siitäkin selvitään.

On 25. hääpäivä.

Me olemme ihmisiä, jotka eivät tee varauksia, ajelehtijoita. Se lienee käynyt selväksi jo koko matkan toteutumisen, etten sanoisi tapahtumisen aikataulusta. Nyt olemme kuitenkin ryhdistäytyneet ja varanneet museovierailun liput sekä lounaspöydän yhdestä lempiravintolastamme.

Olen haaveillut vierailusta Serge Gainsbourgin kotona legendaarisessa osoitteessa 14 rue de Verneuil jo ainakin vuodesta 2012, kun huhut asunnon avaamisesta yleisölle alkoivat kiertää. Olen itse asiassa käynyt kirjoittamassa talon muuriin ties mitä hölynpölyä pariinkiin otteeseen, sillä niin kuului tehdä, muuri oli ja on täynnä graffitteja, kuvia ja kirjoituksia. Nyt onkin pettymys, vaikkakin ihan arvattava sellainen, ettei Maison Gainsbourgin varauskirja jousta näin lyhyellä varoitusajalla. Voitte uskoa, se oli ensimmäinen asia, jonka tutkin kun päätös pikaisesta Pariisiin lähdöstä varmistui. Ei siis esimerkiksi passin voimassaoloajan tarkistus. Minä jopa lähetin sähköpostia ja VARMISTIN, ettei mitään ohituskaistaa olisi.

(Jos et tiedä kuka on Serge Gainsbourg, niin tämän biisin kuuleminen varmaan soittelee jotain kelloja?)

Pienen, samalla kadulla sijaitsevan museon puolelle kuitenkin pääsee, tosin sinnekin kannattaa ostaa lippu etukäteen. Museo on vekkuli. Vähän hankala, pitkä käytävä, jossa ihmiset jonottavat esineeltä, kuvalta ja näytöltä toiselle. En kehtaa jäädä tuijottamaan kaikkea haluamaani, vaan etenemme sukkelasti, vähän liiankin sukkelasti. Haluaisin pian takaisin. Pysähdymme myös museon baariin, mutta emme älyä tilata esimerkiksi Gibsonia, Gainsbourgin lempidrinkkiä (giniä, kuivaa vermuttia, hillosipuli).

Museokauppa on hauska sekin, siellä myydään mm. Gainsbourgin luottovermeitä: vaaleita Lee Cooper-farkkuja ja farkkupaitoja sekä Repetton valkoisia jazz-lipokkaita.

Jos innostuit, heillä on myös verkkokauppa.

Vuonna 2012 kävimme ennen muurin sotkemista Gainsbourgin haudalla ja jätimme kivelle metrolipun, satojen muiden metrolippujen joukkoon. Haudalla oli lisäksi Gitanes-savukkeiden natsoja ja kaikenlaisia muistoesineitä. Vuonna 2012 löysimme myös tuon lempiravintolamme, se sijaitsee pari kadunpätkää Gainsbourgin muurilta, osoitteessa Rue de Lille ja on nimeltään niinkin proosallinen kuin Le Bistro de Paris.

Siihenkin liittyy hauska tarina, tietenkin. Tuolla ensimmäisellä kerralla olimme siis lähteneet Sergen muurilta etsimään lounaspaikkaa jostain lähistöltä. Kävelimme jo kertaalleen ulospäin melko huomaamattoman näköisen ravintolan ohi, kun päätimme kuitenkin kääntyä takaisin ja kurkistaa sisään. Jokin vanhanaikaisessa näkymässä viehätti. Astuimme sisään täydelliseen pariisilaiseen lounasspektaakkeliin: täysi sali, kiihkeä puheensorina, mustavalkoisiin asuihin pukeutuneet tarjoilijaherrat kuin oman elämänsä näyttelijöitä. Joimme tiskillä jotain pöytää odotellessamme, pääsimme lopulta istumaan, tilasimme kampasimpukoita ja sitrunaa, pinaattia, potkaa, lämmintä perunasalaattia.

Olemme käyneet sen jälkeen jokaisella Pariisin visiitillä samassa ravintolassa. Enää ei lyhyt, kalju, tyylikkäisiin sarvisankalaseihin pukeutunut päätarjoilija ole töissä, hän on eläköitynyt yli 40 vuoden palveluksen jälkeen. Silloin vuonna 2012 meidän tarjoilijamme kertoi juuri hänen olleen viimeinen, joka näki Serge Gainsbourgin elossa, kuolemaa edeltävänä iltana. Ravintola oli siis sattumalta Gainsbourginkin kantapaikka. Nykyään siellä vierailee usein muun muassa hänen tyttärensä, upea näyttelijä ja laulaja Charlotte Gainsbourg.

Mutta nyt on nyt ja astumme helmikuun viimasta tunnelmalliseen saliin vähän varattua aikaamme aikaisemmin. “Meillä on 25. hääpäivä tänään”, kuiskaan, siinä toivossa että saisimme mukavan pöydän. Ja saammehan me. Meidän ympärillemme syntyy viehättävää säpinää ja kohteliaita, hillittyjä onnitteluita. Miten he osaavat senkin, että asettavat meidät istumaan vierekkäin, ei vastakkain, nurkkapöytään. Voimme kiehnätä olkapäitä yhteen ,mutta saamme samalla katsella sitä ihanaa kuhinaa, joka syntyy kävijöiden ja henkilökunnan kesken, kun suurin osa vaikuttaa olevan tuttuja toisilleen. Kovaäänisiä tuttuja. Vuosien takaa.

Ja me syömme, hyvin ja paljon, ja huokailemme.

Kun tulee jälkiruoan aika, neljä tarjoilijaa pyörähtää pöytämme luokse kynttilä tyrkättynä leivokseen, laulaen “hyvää hääpäivää vaan, hyvää hääpäivää vaan monsieur ja madame” ja se kaikki on ihan kauhean noloa ja ihanaa samaan aikaan. Ihmiset taputtavat ja meidän pitää kertoa kaikkiin naapuripöytiin, että kuinka monta vuotta ja sen sellaista.

Lounaan jälkeen kävelemme pitkän lenkin, vaellamme etsimään tuttuja paikkoja, joista monet ovat jo muuttuneet, muuttaneet tai kadonneet.

Jotkin asiat pysyvät, ja me kaksi onneksi toistaiseksi kuulumme siihen sakkiin. Hieno päivä, kerta kaikkiaan.