Erään käsikirjoituksen tarina
eli mihin kaikkeen voit uppoutua elokuvia katsellessa
Te tiedätte mun rakkauteni kasari- ja ysärileffoja kohtaan. No leffoja kohtaan nyt muutenkin, mutta on olemassa joku mystinen vuosi, vuosituhannen vaihteen tienoilla, jonka jälkeen jokaisessa elokuvassa alkoi olla pakollinen oksennuskohtaus, kuten sitä kutsun. Sitä rajapyykkiä en mielelläni ylitä sunnuntai-iltapäivisin, kun haluan katsoa jonkun leffan joko myöhäisen lounaan kylkeen tai sen jälkeen sohvaan hautautuneena, kookospallero suupielessä.
Tiedätte myös taipumuksestani ajautua elokuvien taustoihin ja eilen, kun katsoin vuonna 1995 ensi-iltansa saanutta Unta vai rakkautta (While you were sleeping, paljon parempi alkuperäiseltä nimeltään!) löysinkin ihmeellisen tarinan. Tarina koskee elokuvan käsikirjoittajia Daniel G. Sullivania ja Frederic Lebowia.
Ystävykset, Sullivan, joka työskenteli muun muassa rasvakeittimen käryssä vanhempiensa drive-in ravintolassa ja Lebow, joka teki erinäisiä hanttihommia tiskaajasta vastaanottovirkailijaan, olivat jo 12 vuoden ajan tarjonneet tuloksetta käsikirjoitusideoita alan eri tahoille.
While you were sleeping-elokuvan kässäriäkin hiottiin vuosia (sen yhtenä teemana on muuten näkymättömät ammatit, joista kundeilla oli kokemusta) kunnes se lopulta herätti erään tuottajan huomion. Mehevät kaupat syntyivät kuulemma lähes jo luovuttamisen kynnyksellä ja elokuvasta tuli hitti. Los Angeles Times kirjoitti kesäkuussa 1995, että Sullivan & Lebow ovat nyt kuumaa kamaa paistatellessaan ensimmäisen elokuvansa menestyksessä. Tie oli auki.
Mutta vaikka kuinka etsin, ensimmäinen elokuva jäi heidän ainoakseen. Niin nokkelan ja sympaattisen elokuvakäsikirjoituksen aikaansaaneet kaverukset eivät enää koskaan kirjoittaneet mitään, tai ainakaan elokuvaa.
Mitä tästä kaikesta ajattelin? Että kuinka vaikeaa voi olla (hyvän, myyvän) elokuvakäsikirjoituksen kirjoittaminen, jos se onnistuu hampurilaisen paiston lomassa, ja sitten että selvästikin IHAN HITON VAIKEAA.
P.S. Parkkosen mielestä juna elokuvan alussa on hyvän elokuvan merkki. Pätee ainakin tähän.
P.S. 2. Elokuvassa vilahtaa loppupuolella myös Lucylla eli Sandra Bullockilla kiva harmaa palmikkoneule, ja juuri sellaiset tai varsinkin valkoiset palmikkoneuleet ovat nyt suurta huutoa, jos ette tienneet.
P.S. 3. Sandra Bullock on jo 60-vuotias. Miten, MITEN?
Jos haluatte tietää, ja miksi ette haluaisi, niin olen myös uppoutunut elokuvan Addicted to Love (1997) lavastukseen. Siinäpä vasta keittiö, keittiöistä (instan puolella) puheenollen! Elokuvaa en ole edes nähnyt, mutta sehän ei ole mikään este pakkomielteen muodostamiselle. Elokuvassa on muuten kyse juurikin pakkomielteistä, tosin parisuhteissa.
Tutustukaa omin päin tarinaan ja rakkaustarinaan lavastuksen takana. Lavastuksesta vastanneet Robin Standefer ja Stephen Alesch tapasivat leffaympyröissä Hollywoodissa ja ovat nyt menestyksekäs designer-pariskunta ja Roman & Williams -suunnittelutoimiston perustajat.
"On a movie, it’s as if you’re Santa; you turn around in your workshop and there are two hundred people there. So Stephen and I think
Okay, we can build this. Let’s build that! Let’s build everything!”
LÄHTEET:
LA Times
Roman and Williams, Addicted to Love
Roman and Williams, About us